Amorphis - Kalevalaa ja metallia samassa paketissa

Amorphis elää kovempana kuin koskaan!

Näin on bändin oma mielipide ja siltä kuulostaa myös fanin ja kuuntelijan korvaan. Lähemmäs parikymmentä vuotta metallia ja uraa uurtaneet, mukavasti folkkia mukaan yhdistäneet, lahjakkaat suomijätit ovat nyt tehneet todella onnistuneen levyn, Silent Waters, ja alkutuntumalta (ollut kuuntelussani vasta lyhyen tovin) uskallan väittää että tässä on heidän paras levynsä. Ensimmäistä kertaa peräkkäisillä levyillä on myös sama kokoonpano.

Kyseessähän on siis metallibändi joka aloitti joskus vuonna 1990 ja alussa teki oikeastaan ihan death metalia. Sittemmin bändi on saanut myös progressiivista otetta, lipsunut tai mennyt, katsantokannasta riippuen myös popimpaan suuntaan välillä onnistuen ja välillä vähemmän onnistuen, mutta malttanut jatkaa ja nyt päässyt uuteen kukoistukseen ennenkaikkea onnistuneen solistinvaihdoksen myötä. Hiukan säikäytti kun pari vuotta sitten kuuli Pasi Koskisen, bändissä vuodet 1996-2004 solistina toimineen hemmon lähdöstä mutta kun nyt on kuullut uudet kaksi levyä, ja nähnyt/kuullut uuden kokoonpanona livenä, ja vertaa niitä Koskisen aikaiseen, niin kehitys on iso - kaikki kunnia Koskiselle mutta etenkin livenä Joutseneen verrattuna aika surkea laulaja. Levyllä kerkesi loistamaan monen klassikon verran mutta oli livenä aina heikompi, vähän sellainen kiekuja jolle korkeat äänet ja "vedätys", pitkät sävelet tuottivat vaikeuksia.

Amorphiksen faneissa on jälleen kerran montaa koulukuntaa, osa on tykännyt vain niistä vanhoista death metal-jutuista, osa vain popimmasta Koskisen aikakaudesta, nooh, itse tykkään molemmista. Parasta Joutsenessa onkin että mies klaaraa molemmat tyylit, örinän ja sileän laulun todella puhtaasti ja tyylikkäästi...

Mennään hetki vielä menneisyyteen.

Ensimmäinen levy oli vuonna 1990 julkaistu The Karelian Isthmus, joka on melko rouheaa mättöä ja eepos joka käsitteli aihepiiriltään Suomen sotahistoriaa. Aikamoista jyrinää, kulttiklassikko metallipiireistä, maistuu pieninä annoksina meikäläisellekin. Solistina nykyään pelkästään kitaristina ja taustalaulajana oleva Tomi Koivusaari. Uutena mukaantulevalle, jolle bändi ei ole tuttu, tämä ei ole välttämättä kannattava ostos ihan ensimmäisenä.

Tales from The Thousand Lakes (1994) oli sitten jo todellinen Suomimetallin klassikko, joka on noussut vuosien saatossa todelliseen kulttiasemaan ja pitää sisällään monta edelleenkin vakiona keikkasetissä pyörivää biisiä, mm. The Castaway, Black Winter Day ja pari muutakin helmeä kuten Drowned Maid ja In The Beginning. Jos pidät Suomimetallista, sopivasti örinästä ja tästä kaikesta yhdistettynä melodisempaan tavaraan ja vieläpä lyriikoiltaan Kalevalaa, tämä kannattaa poimia joskus ainakin alehyllystä mukaan. Levyllä laulaa myös sittemmin Sub-Urban Tribesta tuttu Ville Tuomi. Ei mikään suosikkilaulajani mutta tärkeä osa tätä levyä.

Kolmannella levyllä Elegy (1996) mukaan astui sitten se Pasi Koskinen, joka otti ohjat solistina. Levyllä on lyriikoina tyylinä vanhat suomalaiset balladit ja Lönnrotin Kanteletar. Hienoa, suorastaan upeaa, ja se mistä minä erityisesti pidän Amorphiksessa, on se että soundeissa todellakin kuuluu suomalaisuus, folkahtava ja alakuloinen, mutta ylväs tunne siitä että tulemme korvesta ja aikanaan myös korpeen maadumme, tai niin minä ainakin haluan, minä haluan aina olla osa Suomen luontoa ja katsella ainakin kerran vuodessa ruskaa ja tähtitaivasta. Sellainen tunne minulle tulee etenkin levyn ehdottomasta ykkösbiisistä My Kantele, josta mukaan pääsi kokonaista kaksi versiota joista jälkimmäinen upea akustinen tulkinta. On uskomatonta myös huomata kuinka lyriikat onnistuvat myös englanniksi kuulostamaan suomalaisilta.

"Truly they lie, they talk utter nonsense
Who say that music reckon that the kantele
Was fashioned by God
Out of a great pike's shoulders
From a water-dog's hooked bones:
It was made from grief

It's belly out of hard days
Its sound board from endless woes
Its strings gathered from torments
And it pegs from other ills
Truly they lie, they talk utter nonsense

So it will not play, will not rejoice at all
Music will not play to please
Give off the right sort of joy
For it was fashioned from cares
Mouldered from sorrow"

Levyllä on useampi täysosuma, etupäässä The Orphan, nimikkokappale Elegy ja Cares sekä On Rich and Poor.

Amorphis ei ole kuitenkaan pelkkää alakuloa ja masennusta vaan folkin(kin) tunnelmaa mukaen mennään paljon todella lujaa ja ennenkaikkea reippaasti, säälimättä - Pohjolan voimat huutavat. Mieletöntä on se kuinka örinäkin voi kuulostaa niin hyvältä, mutta kun sulkee silmänsä ja kuvittelee tarinan mukaisesti olevansa keskellä vanhoja Jumalmyyttejä ja antiikin voimien kamppailua...kaikki sopii päähän kuin nakutettu. Ei heikkohermoisille eikä tosikoille.

Neljäs levy, Tuonela (1999), onkin sitten iso hyppäys tyylissä sinne popin suuntaan. Ei maistunut kaikille vanhoille faneille ollenkaan, mutta toi ison joukon uusia ja levy oli menestys. Kolmen vuoden tauko ja muutokset miehistössä, kosketinsoittaja Kim Rantalan poisjäänti, saivat aikaan sen että levystä tuli erittäin kitaravetoinen. Paljon progevaikutteita yhdistettynä popimpaan tatsiin ja vähempään örinään, tuloksena paljon upeita kappaleita, joista kärjessä etenkin...perkele, levy on täynnä hyviä kappaleita. Kuuntele kuitenkin etenkin vauhdikasta avausraitaa The Way ja komeita vetoja kuten levyn paras biisi, nimikkoraita Tuonela, sekä Withered, Divinity ja komealla huilulla somistettu Rusty Moon. Tässä pätkä Tuonelasta:

"Upon a crust of snow
I’ll lay my broken frame
What steel and iron won’t take
I’ll give in winter’s name

No good a sullen soul no use a simple knave
No groom for brides of plaited hair
This man old and lame

But not overlooked am I
In eyes of the maid I’ll wed
I’ll reap the crops of Tuonela
My bride’s wealth in death"

Erittäin komeaa, erittäin kaunista, ja ah niin suomalaista, onhan kyseessä myös Kalevala. Kyseessä on myös selkeästi Pasi Koskisen aikaisista levyistä paras.

Tässä vaiheessakin kiertuetta oli Jenkkilää myöten, bändi on siis suosittu muuallakin kuin Suomessa, näin niin kuin sivuhuomiona - en näistä omaa suurempaa knoppitietoa joten keskityn levyihin joita olen kuunnellut ja toivon että tieto ei jää minun varaani. Ilmestyipä sitten myös Am Universum (2001) joka jatkoi Tuonelan viitoittamalla proge/pop linjalla, vieden sitä kuitenkin vuorostaan psykedeelisempään ja kosketinvetoisempaan suuntaan. Myös selkeät vaikutteet Kingston Wallista ovat mukana soundeista. En halua haukkua tätä levyä, vaikkei se olekaan bändin paras, tässä on paikoittain sen verran upeita äänimaailmoja ja tunnelmia. Vaikkei tällä levyllä öristä niin jopa listamenestystä niittänyt Alone ei jätä selittelyn varaa, on se hienoa kun bändi ja Koskinen tunnelmoi "There are no flowers on your grave, there are no chains, there I keep chanting for the forgotten name", kuulostamatta kuitenkaan kornilta. Levy on vauhdikas ja tyly, ja kyseinen Alone-biisikin on saanut taas uutta eloa sittemmin Joutsenen livekäsittelyssä. Toimii. Toinen ehdoton kohokohta on biisi "Drifting Memories". Kokonaisuutena levy ei kuitenkaan läheskään yhtä hyvä kuin Tuonela tai Elegy.

Far From the Sun (2003) jäi Koskisen viimeiseksi ja on kokonaisuutena hiukan väsynyt vaikka kitaravetoisuus ja raskaampi ote palasikin Am Universumin jälkeen. Hyviä biisejä, mutta osa ikäänkuin hiukan ilman kunnollista suuntaa ja terävintä terävyyttä. Muutama todella hyvä biisi, mutta myös muutama skipattava. Älä siis osta tätäkään levyä ihan ensimmäisenä, mutta jos sinulla on tilaisuus kuunnella, kuuntele Day of Your Beliefs ja etenkin Far From the Sun, joka on kyllä bändin komeimpia biisejä kiitos uskomattoman kauniin kitaran. Todellista tunnelmointia. Alelaarista ainakin ostamisen arvoinen levy.

Levyn jälkimainingeissa sitten jenkkikiertue peruuntui ja Pasi Koskinen jätti bändin. Tuntui silloin hurjalta, ja vaikealta uskoa että bändi nousisi vielä niin komeasti kuin se lopuksi teki - parantaen lopulta entisestään!

Siellä oli kuunneltu paljon demoja mutta tietääkseni Tomi Joutsen, alunperin itsekin Amo-fani, löytyi muuta kautta. Mitä muuta voisi bändi oikeasti toivoa kuin solistia joka taitaa vanhan ja uuden materiaalin, ja lisäksi vielä tuo uutta syvyyttä ja etenkin huikeaa liveosaamista bändiin? En usko että vastausta tähän kysymykseen löytää ilman suurempaa, korkeammalle asteelle nousevaa tietoisuuden sisäistämistä...jos sellaista on. Tai noh, keskittykäämme kuuntelemaan musiikkia.

Eclipse (2006) oli siis Amorphiksen paluu uuden solistin voimin. Ostin levyn ennen kuin olin siitä kuullut, ja pian selvisi että Amorphis oli takaisin raiteillaan. Kertoen Kalevalan Kullervon tarinaa, levy lähtee tiukalla Two Moons-kappaleella liikkeelle, ikäänkuin luulot pois heti alussa. Biisi jyrää ja liukuu vanhan ja uuden välimaastossa upeasti. Mahtipontista!

"They darkened the face of the moon
They would have tried to kill it
If they could have reached that far
As it spied on the clouds

They've taken off in the rivers of heaven
They've taken off"

Toinen kappale House of Sleep taas on huomattavasti popimpi folkveivi, porukka tykkää, tulee yleensä encorena, itse en älyttömästi välitä, sillä minusta se kuulostaa jossain määrin Dingolta! Noh, Dingollakin oli hetkensä ja hieno biisi, ei se mitä Amorphikselta haluaa kuulla mutta sopii kokonaisuuteen, nyt bändi vaihtaa kätevästi tyylistä toiseen menettämättä otettaan - levy vie mukanaan. Levyn kovimmat raidat taitavat olla Perkele (God of Fire) ja The Smoke, joihin ei kyllästy ikinä. The Smoke on samalla äärimmäisen tarttuva popahtavinen pianosointuineen ja kitaroineen, mutta myös täysillä ja armottomasti rullaava, hiukan alakuloinen. Pohjolan tuulet ja ukkosen jyrinä. Sopivasti kornia ja nöyrää, tarinan päähenkilö ikäänkuin seisoo kallionkielekkeellä.

The Smoke videona

"In my dream smoke followed me
As on fire the whole world had been
To the yard I walked in
Up the frontstep and opened the door

Cranes flew over to the North
As I walked on dry
And passed through a grove
Yellow with flowers

They had been expecting me
They said so and I believed
In my dream smoke came to me
And we became as one

I am smoke"

Ehdottomasti hankinnan arvoinen levy bändistä kiinnostuneille. Loppupuolen Brother Moon soi myös loistavan folkahtavan kitaran säestämänä, jotain marssimaista ja korkeaa.

Nyt on sitten kokoelmassani myös bändin tuorein tuotos Silent Waters (2007), joka julkaistiin elokuun lopussa. Kerkesin näkemään bändin myös pari kertaa lavalla ennen tämän hankintaa, olin äärimmäisen otettu huikeasta livekunnosta ja etenkin Joutsenen kyvyistä, kaikki kuulosti todella vakuuttavalta. Bändi on parhaimmillaan suorastaan kylmä ja armoton, ja se on upeaa tällaisena aikana jolloin "raskaskin" musiikkin on loppupeleissä tusinatavaraista mahtipontista sankariheviä tai lässynlässyn sätkymistä. Niin myös tällä uudella levyllä, sillä nyt on onnistuttu tekemään vielä edellistäkin ehjempi kokonaisuus. Tällä kertaa on käsittelyssä ei enempää eikä vähempää kuin Lemminkäisen matka tappamaan Tuonelan Joutsen. Katsokaa vaikka hetki tätä upeaa Silent Waters-levyn kantta, joka etenkin näin suurempana pistää sanattomaksi, oikeasti. Herää kysymyksiä, miksi? Sitten voi pistää levysoittimen päälle ja heitellä pitkäkseen...sillä matka kuljettaa. Mukana on ripaus kansallisromantiikkaa ja kauniita sointuja, mutta ennenkaikkea kova ja raskas matka joelle. Mitä kaikkea Lemminkäinen kohtaakaan matkalla? No ainakin omat ajatuksensa. Joskus niiden kanssa eläminen on se suurista suurin ja haasteellisin matka josta kaikki eivät selviydy.

Silent Waters-biisi videona

Antaako hengähtäminen hetkeksi rauhoittavan vai vaikeuttavan, raskaan tunteen ja poltteen? Upeita melodioita, myös valssirytmejä. Seikkailua eri tyylien välillä ja kesken, mutta tällä kertaa vielä ehyemmin kuin edeltäjällään. En oikeastaan viitsi pilata nautintoa jos joku tosiaan joskus paneutuu ajatuksen kanssa tarinaan...mutta se on äärimmäisen kiehtova.

"On desolate and stony paths
from a mountain to a vale
I reached the shore and saw it come
into my view, the swan

I took the arrow and raised my bow
I aimed below the graceful neck
under the white of it's breast
inside the red of it's heart"

Tämän levyn perusteella uskallan luvata bändille vielä pitkää ikää, ja toivottavasti saamme pysyä siinä matkassa, veneessä pitkin Tuonelan virtaa.

Tätä kaikkea on Amorphis.

Golden AWe
DK-News

Tänne voit laittaa kommenttia ja keskustelua aiheesta!

Amorphiksen kotisivut