Päätoimittajan turinoita – osa 2

Väkivaltaa ympärillä

Eilen näin väkivaltaa muuallakin kuin kiekkokaukalossa, ja se huolestutti minua niin paljon, etten tahdo sanotuksi saada. Vaikka kyseessä oli vain parin teinipojan mouhiminen toisiaan kohtaan (tai oikeastaan vain toinen mouhi, toinen otti vastaanottavana osapuolena), niin en vieläkään saata käsittää, mistä tämmöinen saa alkunsa. Toki kautta aikojen pojat ovat tapelleet keskenään, mutta tänään näkemässäni ei kyseessä ollut tappelu, vaan vastaanottava osapuoli ei edes ennättänyt puolustautua, kun toinen hyökkäsi takaa päin ja potki toisen lähes sairaalakuntoon. Ja kaikki tapahtui kuin salama kirkkaalta taivaalta. Ja mikä pahinta potkitun omat kaverit haukkuivat selkäänsä saanutta nössöksi, luuseriksi jne.

Nuorena poikana tuli itsenikin joskus tapeltua, mutta silloin meininki oli aina reilua: tapeltiin naama naamaa vasten. Ei meille tullut mieleenkään mennä takaa päin yllättämään toista ns. housut kintuissa. Ja vaikka olisi tullutkin, niin joko toisen kaverit tai jopa omat kaverit olisivat äkkiä palauttaneet ojennukseen. Mutta koskaan eivät olisi haukkuneet turpaansa saanutta, vaan menneet auttamaan häntä.

Onko nykypäivän suuntaus siis sellainen, että kaikki ovat vahvemman puolella? Onko niin, että kun saat ykskaks yllättäen kuonoosi ilman mitään syytä jonkin raivohullun hyökätessä kimppuusi, niin sympatiaa on turha odotella? No onneksi lait ovat vielä ihmisten suojana, mutta eivät ne suuresti lämmitä sairaalassa maatessa.

Tästä tulikin mieleeni, että voisikohan olla niin, että tässä nykypäivän kovassa yhteiskunnassa jopa Tanja Saarela ja Eero Heinäluomakin olisivat oikeassa ainakin yhdessä asiassa? Nimittäin aina taklaaja (=teon tekijä) on vastuussa, eikä taklattava (=uhri). Ihminen ei ole niin täydellinen, että osaisi joka tilanteeseen varautua oikein (esim. luotia vastaanottaessaan tuskin kukaan), joten kyllä syy löytyy sieltä, joka teon suorittaa.

Lisättäköön vielä, että tiedän saavani kaikkien kiekkoihmisten vihat niskaani tällä puheella (vaikka toivon itsekin sitä taklattavan vastuuta enemmän), mutta olen Tanjan ja Eeron kanssa samaa mieltä, että silmitön runttailu, mailallahakkaaminen ja nyrkkeilykisat kesken kiekkopelin ovat omiaan lisäämään väkivaltaa myös kaukalon ulkopuolella. (Tosin Eeron ja Tanjan kanssa eri mieltä olen siinä, että nyrkkihipat ovat kuitenkin reilua peliä. Siinä on aina naama naamaa vasten, eikä mikään takaa päin vetäisty halpa lyönti.)

Mutta tarkoitus ei nyt ollut tarttua jääkiekon väkivaltaan, vaan siihen, että väkivallasta on mitä ilmeisimmin tullut hyväksyttävä keino ratkaista ongelmat. Kysypä joltain keskustelupalstalta neuvoja vaikkapa päivänpolttavaan aiheeseen: ”Mitä tehdä naapurille, joka viikko sitten lainasi lehtiharavani, eikä ole vielä palauttanut sitä?” Uskallan väittää, että puolet vastaajista sanoo: ”Vedä sitä turpaan”, tai ”Opeta sille juntille vähän käytöstapoja ja potki sitä munille”.

Mikä tämän aiheuttaa? Olemmeko oppineet kansainvälisistä elokuvista, että ensin pitää lyödä ja sitten vasta kysyä? Ja jos toisen mielipide ei miellytä, niin kannattaako ampua ensin ja kysyä vasta sitten? Mistä johtuu, että ensimmäinen ongelmanratkaisukeino on monelle väkivalta? Mitä hyvää sillä on koskaan saavutettu? Helpottaako se?

Voisiko olla, että dk-maailmassa ei kenenkään tarvitsisi koskaan saada kuonoonsa?

Paljon kysymyksiä, vastauksia ei liene kellään

Einari Terävä
Päätoimittaja
DK News

Tänne voit laittaa kommenttia ja keskustelua aiheesta!