• DK etusivu
• Päätoimittaja puhuu
• Kiekkokirjoitukset
• Musiikkijutut
• Muut kirjoitukset
• DK-tapahtumat
• DK:n historiaa
• Tärkeitä linkkejä
• Foorumit

Matkalla huipulle - Kilimanjaro 2009



Sekalaisiin muistikuviin ja muistiinpanoihin perustuva matkakertomus Kilimanjarolta helmikuulta 2009.

Ennen maanantaina alkavaa matkaa olin vielä lauantaina Valkeakoskella Jatkoajan Winter Classicissa http://www.jatkoaika.com/smliiga.php?si ... it&id=8491 pelaamassa voittaneen joukkueen riveissä jääkiekkoa. Voitosta en suurta osuutta pysty itselleni ottamaan, tehot klassinen 0+0. Sunnuntain vietin hermoillen ja käyden vielä läpi matkatavaroita. Päädyin siirtämään kuoripuvun käsimatkatavaroihin painorajojen vuoksi. Osoittautui tosin aivan turhaksi koska lipuillamme olisikin ollut oikeus kuljettaa 2 x 23 kg tavaraa. Tiesipä sitten ainakin paluumatkalle että ei tarvitse välittää mitä pakkaa minne. Matkalle mukaan lähtevän työkaverini Matin kanssa soiteltiin, molemmat vaikuttivat hermostuneilta. Illalla tilasin vielä taksin valmiiksi aamua varten. Sitten nukkumaan, tai pyörimään hermostuneesti sängyssä.

2009-02-09 Menomatka

Kännykkä herätti 03:50. Keittelin kahvit ja laitoin vaatteet niskaan. Taksi oli tilattu 4:15. Menin ulos n. 4:10 ja taksi olikin paikalla, eli pääsin ilman odottelua siirtymään kentälle. Kentällä löytyi Kaukoretkien / Olympian edustajia ohjeiden mukaisesta paikasta. Matkalaisia varten oli oma tiski auki. Jätin matkatavarat ja sain lipun Amsterdamiin asti sekä osallistujaluettelon ja kopion matkan ohjelmasta (sama kuin esitteessä). Selvisi että matkalle lähtee 10 matkailijaa ja opas. Yllätyin koska olin kuvitellut ryhmän olevan suurempi, en oikeastaan tiedä että miksi olin niin kuvitellut. 10 oli kylläkin oikein hyvä koko ryhmälle. Check in ja oppaan esittely meni pikaisesti, siirryin ovelle odottelemaan Mattia joka tulikin ihan pian. Matin saatua asiat hoidettua siirryimme normaalisti turvatarkastuksen kautta odottelemaan koneeseen pääsyä. Kentällä ei vielä juteltu juurikaan muiden matkalle lähtevien kanssa, katseltiin vaan toisiamme terveen epäileväisinä. Sain valitettavasti Amsterdamin lennolle keskipaikan, oli aika ahdas mutta lento ei kauhean pitkä. Opas kävi juttelemassa ja kehotti että kunhan saavumme Amsterdamiin niin pysähdytään samaan kohtaan jossa hän antaa lisäohjeita ja jatkoliput. Esittelimme itsemme toisillemme pikaisesti, mutta eiväthän nimet vielä oikein mieleen tässä vaiheessa jääneet.

Amsterdamin kentällä oppaamme Tari Oksanen kertoi kuinka tulee toimia tästä eteenpäin jotta parhaiten pääsee Kilimanjarolle menevään koneeseen. Ihan normaalia lentokenttätoimintaa, joskin en usko että matkaopaskursseilla kehotetaan neuvomaan ”ei tarvitse tarkasti välittää check in ajoista” tai ”jollei tule tarpeeksi juotavaa niin käykää hakemassa lisää”. Amsterdamin kentällä liikuimme Matin kanssa kahdestaan. Kävimme Mäkkärissä syömässä, tarjolla olisi ollut MC Kroket mutta sitä en syönyt vaikka krokettimiehiä olenkin.



Amsterdam-Kilimanjaro-Dar es Salaam –lennon lähdön lähestyessä siirryimme portille. Koneeseen oli oma turvatarkastus johon oli todella pitkä jono. Oppaan ohjeiden mukaisesti istuskelimme rauhassa ja annoimme suurimman jonon mennä vaikka siellä kiltisti jonottamassa olivatkin ainakin Maritta ja Seppo sekä Pirkko ja Harri. Aikanaan sitten siirryimme koneeseen ja olin taas keskipaikalla, mutta huomattavasti tilavammalla penkillä kuin edellisessä koneessa. Lento oli pitkä, aika kului kuitenkin kuin siivillä (heh) lähinnä siksi että koneessa oli hieno video-audio –järjestelmä jolla pystyi katsomaan valitsemansa elokuvan, pysäyttämään sen välillä ja kelailemaan. Katsoin ainakin Body of lies ja Burn after reading sekä pari jaksoa American Officea.



Matkan aikana oppaamme Tari kävi hakemassa meiltä passit ja ottamassa maahansaapumisilmoitukseen nimikirjoituksen, hän täytti kaavakkeet puolestamme muilta osin. Tari neuvoi että kunhan pääsemme koneesta niin tuloaulassa jäämme hieman sivulle odottelemaan sillä aikaa kun hän käy hoitamassa virallisuudet. Niin teimmekin ja muiden jonottaessa Tari antoi meille passit takaisin ja ohjasi meidät jonon ohi suoraan odottelemaan matkalaukkuja jotka aika pian saapuivatkin. Passeja emme näyttäneet siis itse missään vaiheessa maahan saapuessamme. Kun olimme kaikki saaneet laukut pääsimme koko porukka oikein näppärästi kahden kuulakärkikynän avustamana tullista läpi. Vastassa oli paikallista porukkaa, Tari näytti ketä seurataan ja veimme laukkumme autolle jonka jälkeen palasimme vielä terminaaliin vaihtamaan Tansanian valuuttaa.

Kun rahat oli saatu vaihdettua ajelimme pikkubussilla Arushaan. Matkalla pysähdyimme ja meille ostetiin vettä. Olimme siis vihdoin Afrikassa, oli pimeää ja lämmintä. Dik Dik hotelli oli syrjässä kaikesta muusta kuoppaisen hiekkatien varrella aidatulla alueella. Saavuttuamme hotellille saimme huoneet joihin henkilökunta kantoi tavaramme.



Tapasimme vielä hotellin ravintolassa jossa itse kukin esitteli itsensä hieman tarkemmin ja kertoi miten oli innostunut matkalle lähtemään. Matkalaiset oliva minun ja työkaverini Matin lisäksi 2 yli 50-v tuttavapariskuntaa Eurajoelta (Maritta & Seppo, Pirkko & Harri), 48v Ari Oulusta, 34v hissikorjaaja Ari Helsingistä, rajavartija Mikko Kajaanista ja Swan-purjeveneitä tekevä puuseppä Patrik Pedersörestä. Mikko ja Patrik olivat olleet Kaukoretkien matkalla aiemmin, muut olimme ensikertalaisia. Saimme ohjeet siitä mitä seuraavana päivänä tapahtuu, eli ohjelmassahan oli safari.

2009-02-10 Arusha

Kännykkäherätystä ei tarvittu sillä ilmeisesti Tari oli tilannut kaikille puhelinherätykset. En muista varmasti että moneltako heräsimme, olisiko ollut kuudelta? Matti tosin ei tajunnut että mihin heräsi ja ihmetteli myöhemmin päivällä kovasti puheita puhelinherätyksestä, mutta en ollut nähnyt asiasta unta koska muutkin olivat samalla tavalla heränneet. Suihkun ja aamupalan jälkeen olimme valmiina lähtemään safarille. Kaikki matkatavarat otettiin mukaan sillä emme enää palanneet tähän hotelliin. Aamulla väsytti todella paljon, takana oli kuitenkin rankka matkustuspäivä ja lyhyt yö. Safarilla meitä kuskasi Anderson-firma, mikä minua huvitti koska vain pari päivää aiemmin olin pelannut HC Andersenin väreissä kiekkoa.



Safari ajeltiin Arushan kansallispuistossa kahdella jeepillä joissa molemmissa oli paikallinen kuski ja katon sai nostettua ylös niin että lattialla seisten pystyi katselemaan eläimiä paremmin. Pysähdyimme katsomaan kirahveja, seeproja, puhveleita, pahkasikoja (jonka kuski osasi nimetä suomeksi), antilooppeja ja lehtiapinoita. Ajelun lisäksi pysähdyimme 3 tunnin kävelylle joka toimi tavallaan koekävelynä Kiliä varten sekä myös mahdollisuutena nähdä eläimiä. Kävelyllä oli mukana paikallinen vartija kiväärin kanssa, itsekseen puistossa ei saanut kulkea. Puisto oli väritykseltään hyvin David Krokett–palstan henkinen, eli keltavihreä.



Kävelyn jälkeen siirryimme takaisin autoihin ja jatkoimme puistossa. Söimme eväitä emäksisen järven rannalla flamingoparvien lähistöllä. Rannalla oleva puhvelin kallo suorastaan kerjäsi ankka-kuvaa ja olihan se otettava. Eväsannos oli hyvin samantapainen kuin mitä sittemmin söimme Kilimanjarollakin lounaaksi, eli leipää, kanaa, kananmunaa ja mehu.



Safari rupesi jo hieman pitkästyttämään kunnes saimme actionia. Ajoimme varmaankin miinaan joka vaurioitti ajoneuvomme liikuntakyvyttömäksi. Paniikissa poistuimme autosta niin vauhdilla että vaikka olimme keskellä villipetoja niin lukitsimme itsemme ulkopuolelle. Tai sitten saattoi käydä niin että autosta puhkesi rengas ihan siististi ja odottelimme hetkisen sen vaihtamista näkemättä yhtään eläintä. Ovi kylläkin meni lukkoon, mutta 2 muuta ovea olivat auki.



Sykkeen hieman tasaannuttua pääsimme turvaan puistosta. Ajelimme matkamuistomyymälään, ostin eläinmaskit lapsille (”En mä tommoista halua” sanoi Sonja). Pysähdyimme myös pieneen kauppaan, Mr. Price, josta tuli ostettua Konyagia ja olutta jotka molemmat odottavat kaapissa tipattoman ajan päättymistä sitten joskus, ehkä huhtikuussa. Kauppakäynnin jälkeen draama jatkui. Keskellä hurjaa jengialuetta toinen jeepistä pysäytettiin ilmeisesti ampumalla singolla. Tai sitten saattoi käydä niin että myös siitä puhkesi rengas ihan siististi.



Hurjien vaiheiden, tai ainakin ne jutuissamme muuttuivat hurjiksi, pääsimme hotellille johon majoituimme samaan tapaan kuin edelliseenkin hotelliin, eli Tari hoiti paperityöt ja jakoi avaimet. Hieman ikävää oli hotelliyöpymisissä se että kahden hengen huoneisiin sai aina vain yhden mageneettikorttiavaimen joka sekin usein toimi hieman miten sattuu jos sattui ollenkaan. Söimme hotellissa buffet-illallisen. Liharuoan sitkeys aiheutti keskustelua ihan aiheestakin, mutta kaikki suhtautuivat asiaan sopivalla naureskelevalla ’emme ole nyt Suomessa’ asenteella eikä niuhottaen. Huoneeseen ja pikkuhiljaa nukkumaan päästyämme Matti huomasi huoneemme seinällä liskon. Annoimme liskon olla ja nukuimme oikein mainiot yöunet.

2009-02-11 Moshi

Keskiviikko, ja Lariam-päivä. Viimeinen päivä ennen varsinaista matkan aihetta eli vuorella oloa. Heräilimme seitsemän aikaan, tai Matti oli kai herännyt jo tunteja aikaisemmin mutta minä kuorsailin kaikeissa rauhassa. Kävimme aamiaisella, juttelimme muiden kanssa niitä näitä. Selvää hermostumista alkoi olla ilmassa, ainakin itse olin aika jännittynyt. Aamiaisen jälkeen pääsimme ottamaan ensimmäiset kuvat Kilimanjaron huipusta joka suvaitsi tulla pilvien välistä näkyviin hotellin pihalla. Pyörimme hetken pihalla odottamassa kuljetusta Moshiin, eli lähikaupunkiin. Moshiin viemässä meitä olivat kuskin lisäksi Kilimanjarolle lähtevät oppaamme Robinson ja Boniface.



Pikkubussilla Moshiin jossa kuljimme hetkisen katsellen esim. markkinoita. Enemmän maailmaan nähneiden mielestä olivat hyvin samanlaiset kuin muuallakin. Minä en ollut nähnyt mitään samantapaista. Verkkokalvoille syöpyi lihatiski ja sen pöydällä ollut maksa. Kaupungilla kulkiessa ainoat muut valkoihoiset jotka lisäksemme näin olivat 2 nuorta naista kantajien yhdistyksen toimiston edessä. Saimmekin kaupustelijoilta runsaasti huomiota, jaksoivat kävellä vieressä höpöttämässä samoja ”What’s your name? Where’re you from? Oh, very interesting! Is it cold there?... Now that we’re friends can I show you my paintings? Looking is free! My brother… please buy something, I need to get some money for breakfast.” Tari näytti meille apteekin ja sanansa huolella asettaen ei kehottanut ostamaan sieltä mitään mutta mainitsi joidenkin olevan sitä mieltä että antibioteeista voisi olla hyötyä. Sieltähän niitä saikin, viikon kuuri alle 2 eurolla eikä tietenkään mitään reseptiä kyselty. Moshi oli aika pieni kaupunki, sain kuitenkin ostettua t-paidan ja joitan pientä krääsää yhdeltä ’hyvältä ystävältäni’ joka esitteli minulle ja Matille galleriansa, eli ihan tavallisen matkamuistomyymälän. Tapasimme muut matkalaiset sovitussa ravintolassa jossa hetken oleilun jälkeen palasimme bussille jolla hotelliin, pysähtyen kaupassa matkalla. Ostin kaupasta Maasai-viltin (Masai Shaka) 9000 shillingillä (eli n. 9 USD), Matti oli maksanut uudelle ’hyvälle ystävällemme’ samanlaisesta 30 000. Hotellilla lounastimme jonka jälkeen oleilimme uima-altaalla, pakkailimme ja hermoilimme huomenna alkavaa vuoriosuutta. Tari piti iltapäivällä altaan reunalla tunnin esitelmän vuoristotaudista ja vaellukseen liittyvistä käytännön asioista. Mikko ei pystynyt osallistumaan esityksen kuunteluun vatsansa sanottua YYA-sopimuksen irti ja aloittaen hyökkäyssodan kahdella rintamalla. Välillä melkein nauratti kuinka tarkkaan etenkin minä ja Ari pohdimme kenkävalintaa. Etukäteen piti olla selvää että vaelluskengillä lähdetään, mutta koska Tari vakuutti ensimmäisen päivän olevan niin helppo että pärjää vaikka Crocseilla niin päädyimme molemmat sitten lenkkareihin. Myöhemmin tosin opimme että Tarin ja muiden oppaiden sopiviin kohtiin heittämä ”tomorrow is an easy day” oli hyvin tulkinnanvarainen näkemys, samoin kuin muut vihjailut helpoista reiteistä.



2009-02-12 Vuoripäivä I. Machame Gate 1800 m – Machame Camp 2980 m

Lähtö Kilille piti olla klo 9:00, pikkubussi oppaineen saapui joskus kymmenen jälkeen meitä hakemaan, samalla saimme kaikki itsellemme kävelysauvat. Ilmeisen normaalisti afrikkalaisen aikakäsityksen puitteissa. Matkalaukut olimme laittaneet hotellille säilytykseen ja hoitaneet uloskirjautumisen. Vuorelle mukaan otettavat tavarat odottivat hotellin pihalla. Potkimme kiviä ja hermoilimme, mutta tulihan se kyyti sieltä vihdoin. Pikkubussi kuljetti meidät Machame-portille jossa meidät ohjattiin odottelemaan nurtsille. Tari ja paikalliset hoitivat kirjautumisemme puistoon, meiltä tarvittiin vain nimikirjoitukset isoon kirjaan. Kirjoista Tari katsoi että tänä vuonna (2009) ennen meitä tälle reitille oli lähtenyt 4 kpl suomalaisia. Portilla pyöri aika paljon porukkaa, autoja tuli ja meni. Tohinaa oli mielenkiintoista seurata etenkin aina välillä tapahtuvaa kantajien kilpajuoksua kun töitä oli tiedossa. Meille jaettiin ensimmäiset vesipullot reppuihin kannettaviksi, joimmekin koko matkan pullotettua vettä jota kantajat vuorelle raahasivat. Byrokratiaan ei mennyt kuin n. tunti jonka jälkeen pääsimme kansallispuistoon sisälle ja vaellus vihdoin alkoi. Kävelimme hyvin hitaasti ihan hyväkuntoista polkua yhteensä n. 5 tunnin ajan nousten 1800 m korkeudella olevalta portilta n. 3km korkeuteen ensimmäiseen leiriin. Melko alkumatkalla meille oli tarjolla saman tapainen lounas kuin Arushan puistossa. Vaikka etukäteen oli tiedossa että kävelyvauhti tulee olemaan hidasta niin kyllä se tosiaan hitaalta tuntui. Paikallisen oppaan perässä käveltiin jonossa. Oppaamme kantoi CocaCola-laatikkoa josta hänelle huomautin että pitäisi kylläkin olla viskilaatikko tällä reitillä (käyttämämme Machame-reitti tunnetaan lempinimellä viski-reitti, yleisemmin kiivettävä Marangun reitti taasen on lempinimeltään CocaCola-reitti). Mr. Coke kulkikin sitten joka päivä ensimmäisenä ja näytti aina ”follow the box” ja naureskeli. Ihan varmaksi koskaan ei selvinnyt että mitä siellä laatikossa oikein oli. Ohi vauhdilla vetelevät kantajat jaksoivat tervehtiä iloisesti ”jambo”, ja ”pole pole” (hitaasti, hitaasti). Etenkin ”pole pole” lausahduksen kuuli sitten koko viikon ajan todella usein. Iloisia vastauksia sai opettelemalla itse vastaamaan vaikkapa ”hakuna haraka” (ei nopeasti). Myös ”hakuna matata” (ei hätää) lause oli hyvä heittää melkein mihin väliin tahansa, Moshin kaupunkikierroksesta lähtien.



Leirissä teltat olivat valmiina ja niissä oli makuualustat paikoillaan. Etsimme omat laukkumme jotka olimme viimeksi nähneet hotellin pihalla ja majoittauduimme telttoihin. Minulla oli mukana myös oma makuualusta, käytin siis kahta päällekäin koko retken ajan ja olin ratkaisuun oikein tyytyväinen. Käsittääkseni minä ja Oulun Ari olimme ainoat joilla oli oma alusta mukana. Ihan ok alusta oli firmankin puolesta tarjolla ja teltat olivat tilavampia kuin olin odottanut, tavarat mahtuivat 2 hengen lisäksi ihan hyvin telttaan sisälle. Olivat 3 hengen telttoja, paitsi Tari nukkui yksin 2 hengen teltassa. Meille varatun 6 teltan lisäksi paikallisilla oppailla oli oma teltta sekä lisäksi keittiöteltta ja ’”ravintolateltta” . Ravintolateltassa söimme aina illalliset ja aamiaiset. Kantajat nukkuivat siinä teltassa kunhan me maksavat asiakkaat olimme suvainneet poistua ulos asti. Ensimmäiseen leiriin tultaessa tarjolla oli teetä ja popcornia. Illan ohjelmassa oli Tarin vetämä venyttely, jollaisen vedimmekin sitten joka ilta ja aamu paitsi ei enää 5km korkeudessa kun hapelle oli muutakin käyttöä. Aika nopeasti selvisi että leireissä ei tule olemaan kauheasti tekemistä. Tässä ensimmäisessä leirissä illallisen jälkeen olimme hetken ulkosalla ja ihailimme todella upeaa tähtitaivasta jutellen niitä näitä. Tässä vaiheessa oli vakiintunut juttelunelikoksemme Ari, Patrik, Matti ja minä. Toki muidenkin kanssa puheltiin, mutta me tunnuimme eniten tulevan keskenämme juttuun. Pölisemisestä tosin suurimman huolen pidimme Ari ja minä. Pikkuhiljaa siirryimme telttoihin ja koitimme nukkua. Ensimmäisenä yönä häiritsi hieman kantajien pitämä kovaääninen juttelu. Myöhempinä iltoina asiaan ei kiinnittänyt mitään huomiota, pikemminkin rauhoittavana taustaäänenä sitä oppi pitämään. Sekä ensimmäinen että muutkin yöt tuli nukuttua aika katkonaisina pätkinä, makuupussi- ja telttanukkumiseen ei kuitenkaan ole niin tottunut. Toisaalta melkein joka yö oli niin paljon aikaa nukkumiseen että pätkinäkin nukkumalla unta kertyi yhteensä ihan riittävästi.

2009-02-13 Vuoripäivä II. Machame Camp 2980 m – Shira Camp 3840 m

Kävellessä ei oikeastaan tapahdu juuri mitään kirjoittamisen arvoista, siinä vaan on melko yksin ajatustensa kanssa ja katselee edellä kulkevan kantapäitä. Päivät muistuttivat kovasti toisiaan ja kiinnitimme huomiota siihen että meidän seurueemme yleensä lähti ensimmäisten joukossa leireistä ja oli viimeisenä perillä seuraavassa leirissä. Hyvin hitaasti kulkeminen oli kuitenkin aivan tarkoituksellista eikä johtunut huonosta kunnostamme tms. Toinen vuoripäivä kuitenkin erosi muista siten että vuoristotaudin ensimmäiset oireet alkoivat ja maisema muuttui viidakosta selvästi vuoristoisemmaksi. Päätä rupesi särkemään ja vaelluksen loppuosa oli siksi aika raskas. Kävelyä kertyi 5 tuntia 11 minuuttia, sisältäen lounas- ja muut tauot. Alkupätkä kuljettiin melko jyrkkää kivikkoa ylöspäin ja loppupäivä edettiin aika tasaista ilman nousua. Vaelluskengät olivat minun mielestäni ehdottoman oikea valinta jo tälle päivälle, vaikka kyllä jotkut näyttivät pärjäävän lenkkareilla ihan mukavasti. Tietysti maku- ja tottumisasia tuokin. Toisessa leirissä oli sumuista ja märkää. Leiriin saapumisen jälkeen tarjolla oli taas teetä jonka juotuani otin särkylääkkeen ja menin nokosille. Olo paranikin huomattavasti ja jaksoin ihan hyvin osallistua venyttelyyn ja illalliselle. Illallisen jälkeen juttelimme taas hetken ulkosalla, mutta pilvinen sää esti tähtien ja maisemien ihailun. Yöllä oli tosi kylmä, vaikeutti ainakin minulla nukkumista etenkin aluksi. Yöllä vessailemassa käydessä taivas oli kirkastunut ja ihailin mahtavaa tähtitaivasta. Löysin hassusti päin olevan Otavan, mutta suurimman huomion vei kuitenkin hienosti kuun valossa paistatteleva Kibo, eli Kilimanjaron korkeampi vuori jota kohti matkamme suuntasi.



2009-02-14 Vuoripäivä III. Shira Camp 3840 m – Barranco Camp 3950 m

Heräilimme viileään aamuun ennen puolta seitsemää jolloin oli herätys. Tari oli tänä ja monena muunakin aamuna ainoa joka viipyili teltassa mahdollisimman pitkään. Tiesi tietenkin paremmin kuin me muut että ilma kyllä lämpenee kunhan aurinko paistaa leiriin. Päivän aikana käveltiin yli 7 tuntia jona aikana noustiin 600 m ylöspäin ja tultiin 400 m alaspäin. Aika rankka päivä, pientä päänsärkyä. Minun mielestäni ensimmäisen kerran matkalla käveltiin liian nopeasti, nimittäin viimeinen laskuosuus leiriin hosuttiin turhaan ja otti voimille vaikka eihän sinne leiriin mikään kiire olisi ollut oleilemaan. Päätä särki taas kävelyn loppupuolella ärsyttävästi, mutta leirissä se poistui pillerillä ja makailulla.



2009-02-15 Vuoripäivä IV. Barranco Camp 3950 m – Karanga Valley Camp 3780 m

Tämä oli se ainoa päivä josta edellisenä päivänä sanottu ”tomorrow is an easy day” piti paikkansa. Päivä alkoi ”aamiaisnousulla” joka oli n. tunnin rypistys jyrkkää rinnettä ylös välillä nelivetoon turvautuen. Yhteensä käveltiin vain n. 3 tuntia ja lounas oli seuraavassa leirissä. Raskasta oli alun nousun lisäksi viimeinen nousu leiriin puron rannalta. Puro oli viimeinen vesipiste koko reissulla, sieltä kantajat hakivat pesu- ja ruoanlaittovettä myös Barafu Campiin. Karangan leiripaikka oli todella vino rinne, tuntui että tulee paha olo vain seisoskelemalla paikallaan kun mistään ei saa vaakasuoraa referenssiä katselleen. Laittamalla vajaan vesipullon eteensä vatupassiksi huomasi että rinne tosiaan oli vino eikä vain tuntunut siltä. Päivän tarkoitus oli saada yksi päivä lisää korkeuteen tottumista ja se tavoite tietenkin toteutuikin. Tari neuvoi miettimään ja laittamaan huippuyön varusteet valmiiksi jo tässä leirissä koska seuraavassa leirissä ollaan niin korkealla että ajatus ei välttämättä kovin hyvin kulje ja toiminta on hidasta. Selvästi huomasi kuinka kaikkia jännitti lähestyvä huipun valloitusyritys. Satoi rakeita ja välillä vettäkin, juuri kun oli tullut kehuttua että olemme reissun ajan välttyneet sateelta.



2009-02-16 Vuoripäivä V. Karanga Valley Camp 3780 m – Barafu Camp 4550 m

Viimeinen kävely ennen huippua ei ollut kauhean pitkä eikä erityisen raskaskaan. Perillä ’viidessä tonnissa’ olevassa leirissä piti ennakkotietojen mukaan olla korkeudesta johtuen kireä tunnelma ja tiuskimista. Mitään tuollaista ei kuitenkaan tapahtunut, tai en ainakaan huomannut. Toki seuraava yö jännitti, mutta aika meni lähinnä sadetta teltassa pitäen ja yrittäessä nukkua edes vähän. Sain nukuttua yllättävän hyvin, Matti taisi lähinnä vain pyöriä makuupussissa. Opin että näin korkealla ei kannata avata kaakaojauhepurkin suojakalvoa tökkäämällä siihen reikä haarukalla. Ihan mukavat naurut tosin sai aikaan värjäämällä kasvonsa ja vaatteensa kaakaosuihkulla.



2009-02-17 Vuoripäivä VI. Barafu Camp 4550 m – Uhuru Peak 5895 m – Mweka Camp 3110 m

Todellinen koitos! Herätys klo 23:00, tosin kaikki paitsi Tari olivat jo jalkeilla. Lähtö pimeässä tihkusateessa klo 0:00, mukaamme lähti 4 paikallista opasta. Samoihin aikoihin lähti monta muutakin retkikuntaa. Reitti oli varsinkin alussa niin kapea ja jyrkkä että oli mentävä ihan jonossa. Oli jännittävää katsella korkealla yläpuolella eteneviä otsalamppuja, samoin alapuolella. Tosin aika pian homma alkoi tuntua niin raskaalta että ylhäällä olevat otsalamput eivät vaikuttaneet jännittäviltä vaan ärsyttävän kaukaisilta. Pimeydessä oli se hyvä puoli että ei nähnyt kuinka jyrkkä ja pitkä se reitti oikein onkaan. Tihkusade muuttui pistäväksi lumeksi ja tuuli puri terävämmin. Samaan aikaan päänsärky koveni ja alkoi tulla hyvin huono olo. Huonosta säästä johtuen tauot olivat hyvin lyhyitä. Sormet palelivat aika kovasti, pelkäsin että paleltuvat. Pikkuhiljaa olon huonotessa ja voimien vähetessä rupesi uskokin horjumaan. Muistan kuinka katselin suunnilleen jokaista kivenkoloa miettien että tuohon voisi jäädä mukavasti makaamaan. En kuitenkaan jäänyt vaan jatkoin ylöspäin, ehkä eniten siksi kun kaikki muutkin jatkoivat. Ajattelin että on todella epäreilua kuinka juuri minulla on näin huono olo ja Tari ilkeyttään keskeyttää tauot aina ennenkuin ehdin juoda ja levätä kunnolla. Taukoja pidimme ilmeisesti noin tunnin välein, vaikea sanoa koska aikakäsitys katosi ihan täysin. Huomasin vain 2 henkeä joita saatettiin alaspäin meitä vastaan koko yön aikana. En tiedä vietiinkö muita luovuttaneita toista reittiä vai olivatko kaikki edellämme olleet pääseet huipulle asti.



Yhtäkkiä jyrkkä nousu loppui ja olimme Stella Pointilla, eli kraaterin reuna oli saavutettu. Hieman tuli omituinen olo, tapahtui niin yllättäen että tässä se nyt sitten on. Koko porukan teki selvästi mieli pysähtyä mutta kokeneet oppaat tiesivät että niin ei kannata antaa tapahtua vaan jatketaan edes vähän matkaa kohti Uhuru Peakia (korkein kohta) jottei kukaan keksi kääntyä takaisin. Kyllähän sen tiesi että Tari valehtelee sanoessaan että ”kävellään 10 minuuttia tuonnepäin niin siellä paistaa aurinko”, mutta se oli hyvä tapa huijata itsensä liikkeelle. Vähän vielä ja sitten saa pysähtyä. Näin tuossa vaiheessa Matin, rinteessä nousun aikana ei paljon ehtinyt tarkkailemaan muita kuin itseään. Matin reppu oli oppaalla kannossa ja Matti vaikutti vähän sekavalta, mutta toimintakykyiseltä kuitenkin. Sitten vihdoin kun saimme pitää tauon yhden kallion suojassa teki mieli murhata Tari joka pakotti kaivamaan termospullon repusta ja juomaan siitä. Tuntui ihan turhalta koska repun sivutaskussakin oli pullossa vettä, vähän jäistä vaan. En tiedä oliko tarkoitus samalla tutkailla että olemmeko järjissämme vai oliko oikeasti hyödyksi juoda sitä lämpöisempää vettä mutta noin väsyneenä ei tullut sitten edes purnattua vaan pelkästään tehtyä niinkuin käsketään. Ja taas juuri kun tauko alkoi tuntua mukavalta potkittiin liikkeelle. Nyt tosin jaksoi jo paremmin koska tiesi varmaksi että tulee pääsemään Uhuru Peakille asti. Ja niinhän sinne sitten päästiinkin. Ja aurinkokin totta tosiaan kurkisti pilvien välistä niin että saimme ottaa kyltillä kuvia ihan asiallisessa valossa. Perille oli päästy!



Hetki otettiin kuvia ja onniteltiin toisiamme, sitten oli aika lähteä takaisinpäin. Alaspäin olimme matkanneet noin tunnin kun tauolla muistui mieleen että tekstivieistihän piti laittaa. Sattuikin olemaan hyvä kenttä siinä kohdassa johon Matin kanssa olimme pysähtyneet ja niin kahdeksalta (seitsemältä Suomen aikaa) saimme lähtemään tiedot huipun valloituksen onnistumisesta. Loppumatkana alas huipulta kuljimme jokainen omaan tahtiimme. Rinne oli auringon sulattama ja hyvin pehmeä, hiekkaista rinnettä pääsi parhaiten alas antamalla vain liukua ja ohjaten ikään kuin lasketellen. Aika raskasta puuhaa tuokin tietysti oli. Kuljin yksinäni ja pidin aika pitkiä taukoja istuskellen auringossa. Leiriin päästyä tuntui aluksi kurjalta kuulla että jo noin tunnin päästä jatketaan matkaa. Piti siis vain levätä hetkonen, pakata ja taas lähteä. Kävelyä seuraavaan leiriin oli reipasta vauhtia n. 4 tuntia.



Viimeinen pätkä alaspäin tulevasta reitistä oli todella hankalakulkuista huonoa kivistä polkua. Ihmetyttää että mitä polun rakentajat olivat mahtaneet tavoitella, jotakin mahdollisimman vaikeaa trial-rataa varmaankin. Matkalla alas näimme melkoisen harvinaisuuden eli ”valkoisen neekerin”, siis albino-kantajan. Emme kehdanneet jututtaa tahi valokuvata, mutta näimme kuitenkin. Leirissä oli muutettu ohjelmaa siten että lounas ja illallinen yhdistettiin jotta saatiin lepoaika pidemmäksi. Yhtään ei ollut nälkä eikä tehnyt ruokaa mieli mutta söin kuitenkin väkisin. Yöllä sitten oksensin sen mitä iltapalaksi söin. Huomasin huonon olon jo ennen nukkumaan menoa ja varauduin muovipussilla johon ensimmäisen lastin osuinkin. Lopun ruuasta päätin oksentaa teltasta ulos, en tosin ehtinyt saada kuin pään ulkopuolelle kun vatsa tyhjensi itsensä. Loppuyö kului ihan hyvin nukkuen, pitkät unet pitkästä aikaa.

2009-02-18 Vuoripäivä VII. Mweka Camp 3110 m – Mweka Gate 1700 m

Vatsatauti kaiveli mahassa ja edellisten päivien rasitukset olivat vieneet voimia. Tuntui että ei millään enää jaksaisi, mutta koska tiesi että tämä on viimeinen ponnistus niin sisulla vaan alaspäin. Polku oli onneksi paljon parempi kuin edellisenä päivänä, vaikka Tari olikin lupaillut samanlaisen polun jatkuvan. Viimeinen pätkä sujui hieman helpommin kun vatsa rauhoittui puskassa käymisen jälkeen. Emme kävelleet koko ryhmä yhdessä alaspäin. Minua välillä harmitti kun oli jotenkin kilpajuoksun tuntua vaikka kaikki tiesivät että pois ei päästä ennenkuin kaikki ovat perillä. No, ei se kovin suuri ongelma ollut ja eiköhän harmitus johtunut eniten väsymyksestä ja siitä johtuvasta huonosta tuulesta. Marittan jalat olivat tosin niin setsuurina että oli tietysti järkevää hänen tulla rauhassa omaa tahtiaan muiden jäljessä. Sitkeästi tuli koko matkan alas, asiaan tosin vaikutti se että muutakaan mahdollisuutta ei oikein ollut. Jeeppi yritettiin avuksi tilata loppumatkalle mutta se olikin kuskaamassa sairaalaan jotakuta toista turistia.



Portilla pidettiin tilaisuus jossa meille jaettiin diplomit ja kantajat lauloivat Kilimanjaro-laulun. Tuntui hassulta istua siinä rivissä kuin mitkäkin urheilusankarit vaikka olimme vain turisteja muiden 40 000 vuosittaisen Kilin kävijän joukossa. Tippien antamisen ja juomien juomisen jälkeen lähdimme pikkubussilla hotellille. Tarin varustelaukku hävisi jossakin vaiheessa päivää, eli ei saapunut koskaan hotellille asti.

Lounasta söimme hotellilla jossa vietimme koko illan enemmän tai vähemmän hyvävoimaisina. Illalliselle 11 hengestä osallistui 6, muiden potiessa vatsatautia huoneissansa ja näistä kuudestakin osa, kuten minä, eivät ihan hyvin voineet. Ilta sujui lähinnä sänky-vessa väliä kulkien. Suihku tuntui mukavalta luksukselta mutta hienointa oli ensimmäinen kosketus sängyn kanssa. Niin pehmeää ja tasaista ei ole olemassakaan!

2009-02-19 – 2009-02-20 Kotiin!

Aamulla en herännyt kovin pirteänä, vatsatauti ei ole varsinaisesti kovin piristävää. Aamiaisella kuitenkin käväisin, nautin pari palaa ananasta ja lasin mehua. Oli kuulemma ollut monen muunkin meistä aamiainen samaa sarjaa. Saimme pitää kymmenen jälkeen 2 hotellihuonetta, muut piti luovuttaa. Nukuin omassa huoneessamme mahdollisimman pitkään eli melkein kymmeneen asti kunnes raahauduin altaalle. Altaalla sitten oleskelimmekin käytännössä koko päivän, välillä käväisten lounaalla ja päivällisellä. Onnistuin nukahtamaan altaalla rantatuoliin minkä seurauksena vasen kylkeni on palanut kauniin punaiseksi ja kutittavaksi. Noh, ei kovin paha sotavamma. Kahden jälkeen Boniface ja Robinson käväisivät meitä tervehtimässä, annoimme mukaan jotain varusteita joita emme tahtoneet viedä kotiimme. Minä annoin pois vanhan rispaantuneen Puma t-paidan ja Clasulta virheostoksena tehdyn Value Tools ’Leathermanin’. Toivottavasti noista on jollekin iloa.

Tari kävi aamupäivällä poliisilaitoksella selvittelemässä kadonneen varustelaukkunsa kohtaloa. Oli ollut melkoinen seikkailu jossa pienten väärinkäsitysten jälkeen pääkantaja Mr. Anderson oli ollut kyyneleet silmissä ranteet raudoissa putkassa. Käteinen vaihtoi taskuja jotta viranomaiset saatiin ymmärtämään että tarkoitus ei ole tuota kantajaa syyttää mistään vaan saada vakuutusta varten paperit kuntoon. 3 tuntia ja 60 USD myöhemmin syyttömät olivat vapaana ja Tarilla paperi kourassa. Maassa maan tavalla.

Illallisen jälkeen siirryimme pikkubussilla lentokentälle jossa suhteellisen normaalien toimenpiteiden jälkeen saimme maastapoistumisleimat passeihin ja pääsimme koneeseen. Ostin kentältä vielä viimeisillä rahoilla surkealaatuisen Tansanian jalkapallopelipaidan ja kirahvinkarvoista tehdyn rannekorun. Rannekorun ostamista ihmettelen vieläkin, enhän ole koruihmisiä enkä muutenkaan kovin metroseksuaali. No, ei se kallis ollut ja jonnekinhan ne viimeiset schillingit piti tunkea. Kilimanjaro – Dar es Salaam –välin istuin mukavasti väärällä paikalla varauloskäytävän kohdalla. Valitettavasti kone oli sitten loppumatkan täydempi ja jouduin istumaan keskipaikalla Amsterdamiin asti. Hankalinta siinä oli vatsataudin vuoksi veskissä ravaaminen, mutta ei sekään ihan hirveää ollut.

2 vuotta suunniteltu retki on nyt sitten tehty, kannattiko?

Vaikea kysymys johon en suoraan osaa vastata kyllä tai ei. Huipulle nousun aikaisen hirveän olon aikana tuntui siltä että touhussa ei ole mitään järkeä ja huipulle pääseminen ei tuntunut oikeastaan hienolta mistään muusta syystä kuin siksi että tiesi että ei tarvitse kävellä enää ylemmäs. Sellaista ”vau, tein sen!”-tunnetta ei tullut. Toisaalta muut ajat vuorella menivät pienistä huonoista oloista ja sateesta huolimatta mukavasti. Parasta antia onkin ehkä kokonaisuus ja se että sai läheltä seurata kuinka toisilleen vieraista, eri lähtökohdista tulleista ihmisistä hitsautui mukavan tiivis ryhmä joka aidosti kannusti toisiaan ja iloitsi siitä että muutkin kuin itse pääsivät huipulle. Myös pienen palan Afrikkaa näkeminen ja kokeminen oli hienoa.

Toki on hienoa että huipulle asti pääsi, mutta ainakin omalla kohdallani se oli jo jonkinlainen vähimmäistavoite eikä mikään extrapalkinto, eli olisin ollut todella pettynyt mikäli en olisi onnistunut. Ilman oppaiden, etenkin Tarin, psykologista silmää ja taitavaa manipulointia, jonka tärkeimpänä keinona rehellinen huijaaminen, huipulle en olisi päässyt. Myös ryhmän henki ja se että kukaan muu ei luovuttanut varmasti auttoi ylöspäin. Vatsatauti ei ollut mukavaa, mutta ei se onneksi niin pahasti iskenyt että olisi pilannut koko matkan ja nyt lauantaina se on jo käytännössä kokonaan ohi. Lähinnä paluulentomatkalla oli kurjaa ravata veskissä, mutta ei menihän se matka noinkin.

Kokonaisuutena kyllä reissu kannatti ja olen hyvin tyytyväinen itseeni että viitsin treenata aika tunnollisesti yli vuoden ja siksi homma ei jäänyt kuntopuolesta kiinni. Suosittelen matkaa muillekin, mutta en ihan perusturistimatkaksi kuitenkaan.



Twite
DK-News

Täällä kerrottiin matkasuunnitelmista.

Täällä on seurattu Twiten matkasuunnitelmien ja itse matkan etenemistä. Voit laittaa kommenttia ja keskustelua aiheesta.